Miksi joulukinkku maittoi entiseen malliin?

Helsingin Sanomat uutisoi 29.12. joulukinkkukaupan käyneen edellisten vuosien malliin. Lehti teki soittokierroksen kaupan keskusliikkeisiin ja suurempiin vähittäisliikkeisiin. "Kohun jälkeen asiakkaat olivat pari ensimmäistä päivää hämillään. Itsekin mietin, että mitenhän se vaikuttaa, mutta ei sillä ollut mitään merkitystä. Joulu on joulu ja suomalaiset haluavat juhlia sitä. Sika kuuluu joulupöytään", kommentoidaan Espoon Sellon Prismasta, jossa joulukinkun myynti jopa hieman kasvoi. Muuallakaan Suomessa kaupoissa ei nähty kinkun menekin notkahdusta joulun alla. Luomukinkun kysyntä kuitenkin kasvoi huomattavasti ja monestakin kaupasta ne myytiin loppuun hyvissä ajoin ennen joulua. Lisäksi kalan ja kalkkunan myynti joulun alla kasvoi joissain kaupoissa jopa 20% ihmisten etsiessä vaihtoehtoa sianlihalle. Ei kai vain sikatehtaat-kampanjalla pyritty luomaan kansallista rintamaa joulun perinneherkun boikotoimiseksi? Jos näin on, tavoitteessa mitä ilmeisimmin on menty metsään ja lujaa.

Mikä oikein on vialla meillä Suomessa? Vastaavan kampanjan myötä länsinaapurissa tunnustettiin julkisesti tapahtuneet vääryydet ja HK Scanin korkean portaan johtoa joutui eroamaan. Meillä taas jatketaan kahden vuoden takaista mantraa. Sirkka-Liisa Anttila esitteli laveaa ansioluetteloaan tuotantoeläinten puolesta toimimisestaan jouluaattona lukuisten sanomalehtien (ainakin Kalevan, Kouvolan Sanomien ja Keskisuomalaisen) mielipidepalstoilla. Ei tosin Ruotsissakaan suurten kuluttajamassojen käytös muuttunut sikaparkoja säälivämmäksi, mutta luomukinkut nostivat suosiotaan sielläkin.

Kampanjan tiimoilta Oikeutta Eläimille -yhdistys sai lukuisia yhteydenottoja: kannustusta, tukea, kauhistelua. Keskustelupalstat netissä ja lehtien sivuilla täyttyivät kannanotoista sikaparkojen puolesta. Miten tuo kaikki ehtikin unohtua kahdessa viikossa kampanjan julkaisun jälkeen? Hesarin mukaan suomalaiset popsivat tänäkin vuonna noin 6-7 miljoonaa kiloa joulukinkkua. Se tekee reippaan kilon jokaista - vauvaa ja vanhustakin - kohti. Mikä sitten ajoi nuo tuhannet huolestuneet ihmiset joulukinkun ääreen? Perinteet istuvat tiukassa eikä kognitiivisesta dissonanssista tunnu juhlapöydässä jälkeäkään. Joulukinkku on kuulunut suomalaisten joulupöytään jo pitkään, piste. Oli apartheidkin aikanaan vahvaa kansanperinnettä. Sen kitkemiseen meni pitkä aika, sitä vastaan piti kamppailla pitkäjänteisesti. Nykypäivänä tuskin kenellekään tulee mieleen vaatia erillisiä istuinpaikkoja linja-autoihin. Toivottavasti jonain päivänä sian takaruumiin nostamista joulujuhlan päärooliin kauhistellaan yhtä barbaarisena.

Kuluttajalla on tässäkin asiassa viimeisin sana sanottavanaan. Äänestää voi lompakollaan, joka oikeastaan on yksittäisen ihmisen ainoa keino suoraan vaikuttaa eläinten oloihin. Jättämällä eläinrääkkäysmarinoidun lihan kaupan hyllylle (ja hankkimalla tilalle kasvisruokaa) pystyy henkilökohtaisesti takaamaan lautaselleen kärsimysvapaata elintarviketta. Ainakin suoremmin ja varmemmin kuin allekirjottamalla addresseja tai liittymällä inhimillisempää eläintuotantoa vaativiin Facebook-ryhmiin. "Reilumpi" eläintuotanto on viime kädessä kiinni hitaasti toimivasta lainsäädännöstä, tiukasta taloudellisesta kilpailutilanteesta, kuluttajien kukkaronnyöreistä, EU-tukiaisista... Kuluttaja joutuu viime kädessä jättäytymään sinisilmäisyytensä ja viherpesevän markkinointikoneiston armoille ja uskomaan hymyileviin mainospossuihin verettömän vakuumipakkauksen kyljessä. Harvalla kuitenkaan on mahdollisuutta ajella pitkin maaseutua etsimässä onnellisten eläinten utopiaa ja käydä katsomassa tulevaa ateriaansa silmiin.

Luonnottoman lihan puolesta

Sikatilojen olojen paljastaminen on jälleen kerran kirvottanut keskustelua kymmenillä eri keskustelupalstoilla yhteensä useiden tuhansien viestien verran. Järkyttyneet ihmiset kyselevät kilvan luomulihaa, ja marginaalisen pieni luomutuottajaryhmä varmastikin myhäilee saadessaan tämän kampanjan myötä ilmaista markkinarakoa tuotteilleen. Eikä kiinnostuksessa eläinten olojen parantamiseen ole lähtökohtaisesti mitään pahaa. Ei kai kukaan haluaisi tunnustaa nauttivansa ulosteessa marinoidusta saparottomaksi purrusta possunpyllystä, ainakaan hyvän mielen juhlan aikaan?

Mikä siis eläinoikeusväkeä kismittää luomueläintuotannossa? Eikö ole vain hyvä, että eläinten oloja parannetaan edes vähän kerrallaan? Eihän maailma vegaaniseksi muutu yhden kampanjan avulla. Nettikeskusteluissa törmään usein tähän argumenttiin ehdottaessani eläimistä huolestuneille kansalaisille kasvissyöjiksi ryhtymistä.

Itseäni huolestuttaa kirjaimelliset porsaanreiät luomueläintuotannosta keskusteltaessa. Luomutuotannon vaatimukset ovat parhaimmillaankin näennäisiä tehotuotantoon verrattuna. Ensinnäkin laki Suomessa vaatii tavanomaiselle "bulkkisialle" (kiitos Sirkka-Liisalle tästäkin neologismista) minimissään 0,65 neliömetriä elintilaa, tuottajien käytäntö on vakiintunut 0,9 neliöön. Luomutuotannon vähimmäispinta-ala noin satakiloiselle eläimelle on 1,2 neliömetriä. Ei kuulosta kovin luonnonmukaiselta? Montako sikaa luomulaskuopin mukaan mahtuisi kylpyhuoneeseen? Kuvittelen luonnonmukaista sikatilannetta omaan asuntooni, enkä haluaisi jakaa kotiani 36 eläimen kanssa.

Toiseksi, onko kovin luonnonmukaista teurastaa puolivuotiaaksi kasvanut eläin, porsaasta hädin tuskin aikuiseksi siaksi kasvanut? Tehotuotantosika päätyy lahdattavaksi keskimäärin 21-viikkoisena, luomulajitoveri puolestaan saa nauttia elämästään hieman pidempään, noin 26 viikkoa. Kolmanneksi luomutuotanto sallii alle viikon ikäisten porsaiden hampaiden lyhentämisen hiomalla ilman puudutusta, ja samanikäiset karjuporsaat saa kastroida "pätevän henkilön" toimesta. Eiväthän luomulihan ystävätkään halua liian miehekästä makua lautaselleen. Mahtaako tässäkään toimenpiteessä silpominen olla eläimen itsensä vai kuluttajan makuhermojen etujen mukaista? MTT:n vuonna 2005 teettämän tutkimuksen mukaan 70 prosentilla luomusikaloista ilmeni hännänpurentaa, mikä aiheutuu stressistä ja virikkeettömästä ympäristöstä.

Eläintuotannosta puhuttaessa tuntuu irvokkaalta mainita luonnonmukaisuus. Todellisuus sikatehtaissa kuitenkin on kaukana mainosidylleistä ja vilpittömästä kiinnostuksesta eläinten hyvinvointiin. Eläinsuojelullisia tavotteita hyväksymällä saatetaan marginaalisesti parantaa yksilöiden asemaa epäinhimillisissä eläintehtaissa. Onhan puoli neliömetriä lisää elintilaa prosentuaalisesti paljon, ja luomurehu maistunee possuillekin paremmalta.

Lepytellessämme omatuntoamme virikehäkeillä ja lisäneliöillä emme kuitenkaan joudu todella punnitsemaan suhdettamme eläimiin. On mahdollista syödä niiden ruumiinosia paremmalla mielellä kuin aikaisemmin. Emme joudu ajattelemaan joulupöytää koristavan kinkun olevan jonkun jalka. Miksi kenenkään pitäisi edes harkita kasvissyöjäksi ryhtymistä, jos voisi totuttuun tapaan syödä Sirkka-Liisa Anttilankin toivomaa onnellisempaa possua? Vaatimukset luomummasta ja vapaammasta eläintuotannosta vesittävät toiveet eläintuotannon lakkauttamisesta kokonaan. Itse asiassa inhimillisemmän tuotannon puolustajat naamioivat väkivalta- ja tappokoneiston hyvää tarkoittaviin aikomuksiin. On hyvin vaikea nähdä eläimen itsensä kannalta mitään kovinkaan hyväntahtoista, kuvitellessani possun viimeisiä minuutteja tämän jonottaessa teurastajan pulttipyssyä.

Eläinten lajityypillistä käytöstä kunnioittavaa eläintuotantoa ei valitettavasti ole olemassa. Lihan syönti on karhunpalvelus eläimille ja ympäristölle, oli liha sitten mistä lähteestä hyvänsä.

Lähde: Karhapää ym 2005: Luomuporsastuotannon mahdollisuudet Suomessa

Tuotantoeläinten joulurauhanjulistus

Hyvät kaupunkilaiset, kaikki ihmiset!

Pian on joulu, ja joulu on ihmisten juhla.

Jouluna tahdomme olla rauhassa.

Jouluna sallimme itsellemme ajatuksen, että meissä on jotakin hyvää. Ja että me myös ansaitsemme jotakin hyvää.

Että me olemme joulun arvoisia!

Vaikea vain on mitään tuollaista ajatella, jos on samaan aikaan toisille paha.

Keille?

Me ihmiset, keskikokoiset nisäkkäät, olemme Suomessa vähemmistö.

Paljon enemmän täällä on eläimiä. On niitä, jotka asuvat metsissä, pelloilla, kaupungeissa ja puistoissa, kuka missäkin, omissa oloissaan, omine huolineen ja iloineen. Sitten on niitä, jotka elävät ihmisten taloissa ihmisten ehdoilla ihmisiä varten: kanoja, sikoja, kettuja, lehmiä ja muita. Se on valtava joukko.

Noita olentoja sanotaan ”tuotantoeläimiksi”. Sitä sanaa – jo itsessään solvausta – ei pidä käyttää kuin selvyyden vuoksi, toistaiseksi – että tiedetään keistä puhutaan.

He eivät muutu minkään tuotantokoneiston osiksi vain siksi, että heitä aletaan sellaisina pitää ja ties millä pilkkanimillä kutsua!

Sika pysyy sikana. Broileri pysyy kanana, vaikkakin vaikeasti vammaisena.

Noita eläimiä on paljon, mutta he ovat olemassa yksitellen. Jokaisella heistä on oma elämä, oma ruumis, oma tahto. Siitäkin huolimatta, että jokainen tuotantoeläin on ihmisen tuottama ja jonkin toisen tuotteen takia tuotettu: munan, maidon, nakin ja joulukinkun, tuhannen muun ”turhakkeen”.

Eläinteollisuus ei tunne mitään moraalisia estoja. Mitä tahansa tuotannon tehokkuutta edistävää ideaa pidetään toteuttamiskelpoisena. Mikä tahansa sallitaan – paitsi se, että eläimet saisivat olla pelkkiä eläimiä, että he saisivat elää heille annetun elämän, olla rauhassa.

Nyt emme kuitenkaan sure tätä. Onhan joulu!

Sen sijaan julistamme eläinten joulurauhan. Myös ja erityisesti julistamme rauhan tuotantoeläimille, tuomituille eläimille.

Julistamme kaikkien eläinten joulurauhan runoilija Benjamin Zephaniahin sanoin:

Oo jouluna kiltti kalkkunalle.
Kalkkunatki haluu juhlii.
Kalkkunat on tosi jees,
ne on hyvii tyyppei,
ja joka kalkkunal on mutsi. Funaa sitä!
Oo jouluna kiltti kalkkunalle.
Älä vedä sitä napaas. Anna sen elää.
Se vois olla sun frendi
eikä sun safkaa.
Moikkaa sitä: ”Moi, kalkkuna! Ollaaks kavereita?”*

Joka tämän rauhan rikkoo ja joulujuhlaa sopimattomalla käytöksellä häiritsee, hävetköön, tutkikoon tekoaan sydämessään, tehköön parannuksen!

Lopuksi toivotetaan kaupungin kaikille asukkaille riemullista joulujuhlaa!


* Ensimmäinen säkeistö Benjamin Zephaniahin runosta "Talking Turkeys" (kokoelmasta Talking Turkeys, Puffin Books 1997), suom. Antti Nylén.

Tuotantoeläimille julistettiin joulurauha Helsingissä Kolmen sepän aukiolla 19.12.2009

Siat ilmaisivat mieltään joulurauhan julistuksessa

Turun julistaessa joulurauhan Oikeutta Eläimille -järjestön edustajat ilmaisivat mieltään sikanaamioissa. Brinkkalan parvekkeelta tehty julistus on vuosisatainen perinne, mutta samalla kun ihmiset ja lemmikkieläimet nauttivat rauhaisista joulunpyhistä, 1,4 miljoonaa sikaa kärsii ahtaissa ja epähygieenisissä oloissa ihmisten piittaamattomuuden tähden.

Meistä jokaisella on vastuu elää aiheuttamatta kärsimystä muille luontokappaleille. Lihateollisuuden julmuudelta on helppo sulkea silmänsä, mutta emme voi jatkaa eläinten eriarvoista kohtelua. Lajisorron uhri, sika, on yhtä älykäs eläin kuin koira ja se voi elää luonnossa jopa kaksikymmenvuotiaaksi. Valtaosa suomalaisista sioista elää kuitenkin vailla virikkeitä ja teurastetaan puolivuotiaana.

Vastuu ei ole yksin tuottajien ja viranomaisten, vaan jokainen meistä voi vaikuttaa kulutustottumuksillaan. Hyvän omantunnon jouluun liha ei kuulu.

Aktivistit haluavat lopettaa lihateollisuuden?

Se on totta: emme halua vain isompia karsinoita tai vähemmän sairaita eläimiä. Emme halua "onnellisen possun lihaa". Me emme halua sen enempää koiran lihaa, ihmisen lihaa kuin sianlihaakaan, sillä kaikki nämä eläimet ovat yksilöitä. Eläimet tuntevat ja haluavat asioita, ne ovat älykkäitä ja kaipaavat tekemistä. Eläimillä on oma elämänsä elettävänään - ja meillä ihmisillä on kaikki valta päättää, minkälaisen elämän esimerkiksi siat saavat elää.

Sikalavideoita ja -valokuvia katsoessasi olennaista on kuitenkin miettiä mitä sinä haluat. Anttila haluaa onnellista possua ja bulkkilihaa rinnakkain, lihateollisuus hyvän imagon ja voittoja, eläintilalliset toimeentulon. Aktivistien kesken sikatehtaat-sivustosta on puhuttu myös avaa silmäsi -kampanjana. Haluamme, että katsotte ja kohtaatte eläinteollisuuden arjen, ettekä ohita tätä olan kohautuksella. Jokainen tekee itse valintansa, mutta tässä on kyse myös yhteiskunnan rakenteista.

Me haluamme lopettaa eläinten kohtelemisen esineinä, välineinä. Emme halua yhteiskuntaa, joka hyväksyy eläimille aiheutetun kärsimyksen. Me emme saa rahaa, jos eläinteollisuus lakkautetaan. Henkilökohtaista julkisuutta emme kaipaa. Oikeastaan haluaisimme tehdä itsemme tarpeettomiksi, saada eläinten aseman muutettua sellaiseksi, ettei eläinten puolesta tarvitisisi taistella.

Siksi haluamme, että jokainen katsoisi sikoja silmiin ja tiedostaisi vastuunsa siitä, mitä ruokalautaselleen ostaa.

Banaali liha

”Raatokonttiin kerätyt siat ovat epämiellyttävä näky, vaikka kyse on asianmukaisesta tavasta hoitaa kuolleet eläimet. Myös emakon pitäminen porsimishäkissä on säädösten mukaan sallittua”, kommentoi Eviran Taina Mikkonen Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 16.12.

Olen valmis myöntämään, että jälkeiset ja ilmeisesti synnytyksessä kuollut porsas ovat luonnollisia ja normaaleja ilmiöitä. Mutta kuinka normaali ilmiö ovat irti purrut saparot? Entä jättimäiset kasvaimet? Ja onko todella ihan hyväksyttävää pitää emakkoa porsimishäkissä aloillaan, kun porsaat syövät sen kyljessä ammottavaa märkivää avohaavaa? Normien mukaista toimintaa?

Väitän, että ei.

Toiminta saattaa olla säädösten mukaista, ja se saattaa olla suhteellisen yleistäkin ilman että se kuitenkaan on yleisten normien mukaista. Nähdyn kuvamateriaalin herättämä keskustelu ja laaja tuohtumus osoittavat, että se, mitä tiloilla tapahtuu, nimenomaan ei ole maassamme vallitsevien normien mukaista. Ei ole normaalia vaan kuvottavaa ja sairasta, jos joku tietoisesti aiheuttaa epäinhimillistä kärsimystä ja seurata sitä lähietäisyydeltä. Myös se, mitä teurastamoilla tapahtuu, tuntevien elävien olentojen massatuhonta, on epänormaali käytäntö. Juuri siksi se toteutetaan piilossa, poissa katseidemme ulottuvilta.

Säädösten mukaista toiminta voi kyllä olla. Eläinsuojelussäädökset, kuten nykyinen ”politiikkakin”, palvelevat ensisijaisesti rahaa. Rahatalouden eteen eläintä saa kohdella teollisuuden raaka-aineena. Muutaman euron säästämiseksi saa eläintä rääkätä tavoilla, joilla eläintä ei saa rääkätä mistään muusta syystä: tuotantoeläinten hyvinvointia koskevat asetukset käytännössä mitätöivät varsinaisen eläinsuojelulain vaatimukset.

Miksi näin?

Viime vuosikymmenien aikana politiikan tuhonneessa talouspuheessa on raha käytännössä julistettu ainoaksi itseisarvoksi. Raha on kaiken mitta. Sen ajatellaan edustavan vapautta. Kun on rahaa, on mahdollista valita. Kulutusmahdollisuuksien lisääminen tekee sitä paitsi yhteiskunnasta demokraattisemman: kaupassa tehdyt valinnat muokkaavat maailmastamme sen, mikä se on. Lompakolla voi äänestää.

Ongelmallista tässä on se, että kun raha on nostettu itseisarvoksi, eivät kansalaiset äänestäkään lompakollaan. He äänestävät lompakkoaan. Ja jossakin katseidemme ulottumattomissa joku kituu hirvittävällä tavalla; ja joku kiduttaa. Sillä rahan valitseminen ei olekaan arvovapaa, nihilistinen valinta. Se on pahuuden valitsemista.

Pahuus on tässä tietenkin sitä banaalia pahuutta, jonka Hannah Arendt löysi Adolf Eichmannin henkilökuvasta. Se on mielikuvituksettoman ja tekojensa seurauksia ajattelemattoman (suomeksi: tyhmän) ihmisen pahuutta.

Joulupöytään teollisesti tuotettu kinkku on pahaa ruokaa; se on tyhmyyden osoitus.

Jukka Laajarinne

Bulkkilihaa

Sirkka-Liisa Anttila, suollat jatkuvasti uskomattomia lauseita. Niistä voisi jo koota epäonnistuneiden aforismien minikokoelman. Henkilökohtainen suosikkini oli pitkään lause "suomalaisilla on oikeus tietää, että Suomessa eläimiä pidetään hyvin", jota muistit painottaa 2007 eläintuotantovideoiden tultua julkisuuteen. Kyllä, nyt kaikki tietävät kuinka helvetin hyvin eläimet Suomen eläinteollisuuden armoilla voivat.

Vuoden 2009 lausahduksistasi ehkä viehättävin on A-Talkissa lipsauttamasi "meil olis onnellisen possun lihaa ja sitten meil olis sitä bulkkilihaa". Bulkkilihan? Anttila, mieti nyt vähän mitä sanot. Vähentääkö "bulkkilihaksi" menevien sikojen kärsimystä se, että bulkkituotannon rinnalle suunnitellaan "onnellista lihaa"? Ja toisekseen: mitä ihmettä on onnellinen liha? Kuollutta eläintä on hankala kuvitella onnelliseksi.

Joku tokaisi vähän aikaa sitten, että onneksi Anttila ei ole sosiaali- ja terveysministeri. Sillä Anttila, jos logiikkaasi sovellettaisiin ihmisiin, olisit jo aikoja sitten lentänyt ministerinpalliltasi. Kumpaan lie kastiin minut panisit? Vaikka ei kai sen niin väliä ole, kunhan vain olisi niitä onnenihmisiäkin.

Voi sikaparkoja.

Eläinsuojeluvalvonta Suomessa hataralla pohjalla

Elintarviketurvallisuusvirasto Evira järjesti maanantaina 7.12.2009 eläinsuojeluvalvojakurssin, jonka tavoitteena oli kouluttaa virallisia ja asiantuntevia läänineläinsuojeluvalvojia valvomaan eläinten elinoloja ja eläinsuojelulainsäädännön noudattamista. Kurssi järjestettiin neljättä kertaa, ja
osallistujamäärä onkin ollut jokaisella kurssilla kiitettävä. Kuitenkaan kentällä työskenteleviä lääninhallituksen nimittämiä eläinsuojeluvalvojia ei koko maassa ole kuin kuusi. Miksi näin vähän vahvasta kiinnostuksesta huolimatta?

Eläinsuojeluvalvonta kuuluu Suomessa poliisin, terveystarkastajan ja läänineläinlääkärin tai kunnan eläinlääkärin toimenkuvaan. Poliisilla ja terveystarkastajilla on kuitenkin hyvin harvoin riittävää koulutusta ja asiantuntemusta eläinsuojelukysymyksissä. Näin kynnys puuttua asioihin voi olla turhan korkea. Eläinlääkärit puolestaan ovat varsin työllistettyjä kiireellisissä sairastapauksissa, eikä aikaa kaikkien ilmoitettujen epäilyjen tarkastamiseen välttämättä löydy. Resurssipula on suuri. Eviran kurssilla luentoa pitänyt läänineläinlääkäri kertookin, että eläinsuojeluvalvojia tarvittaisiin nimenomaan jatkotarkastuskäynneille, eli tarkastamaan onko eläinsuojeluviranomaisen antamia ohjeita noudatettu.

Läänineläinsuojeluvalvojaksi voi hakea, kun on käynyt Eviran valvojakurssin ja kun on kokemusta tai opintoihin pohjautuvaa lajintuntemusta. Valvojan työ on silti vapaaehtoista. Lääninhallitus tai Evira eivät maksa työstä minkäänlaista palkkaa tai korvausta esimerkiksi ajetuista kilometreistä, työmateriaalihankinnoista. Edes oikeusturvavakuutusta mahdollisten jälkipuintien varalta ei makseta. Tästä huolimatta oletetaan, että valvoja on halukas kuluttamaan aikaansa yrittämällä saada halutonta virkavaltaa puuttumaan eläinsuojelurikkomusepäilyyn. Virallisen valvojan toimintaa näet rajoittaa laki, jonka mukaan valvoja ei saa mennä ihmisten kotirauhan piiriin ilman virkavallan läsnäoloa. Tällaisissa tapauksissa eläinsuojeluvalvoja toimii viranomaisen apuna, osana viranomaisvalvontaa.

Vain sellaisten paikkojen tarkastaminen, joiden toiminta edellyttää ilmoituksen tekemistä lääninhallitukselle, kuten sirkus, eläinnäyttelyt, ratsu- ja ravitallit, voidaan tarkastaa ilman epäilyä. Vain poliisi voi tarkastaa eläinkuljetuksia ilman epäilyä.

Suomen eläinsuojeluyhdistys SEY kouluttaa myös vapaaehtoisia eläinsuojeluvalvojia. Lainsäädännön tukemaa toimivaltaa SEY:n valvojilla ei ole. Vapaaehtoinen valvoja voi kuitenkin mennä sisälle eläimen omistajan kotiin kotirauhaa rikkomatta, jos eläimen omistaja sallii sen. Kurssilla luennoivaa Eviran lakimiestä huolestutti, ymmärtääkö eläimen omistaja, ettei “neuvontakäynnille” saapuvaa vapaaehtoiseksi eläinsuojeluvalvojaksi itsensä esittelevää valvojaa tarvitse päästää sisälle. Hänen mielestään termien “neuvontakäynti” ja “vapaaehtoinen eläinsuojeluvalvoja” käyttö on harhaanjohtavaa.

SEY:n järjestämä koulutus on kuitenkin kattavampi kuin Eviran koulutus, ja vapaaehtoisille maksetaan oikeusturvavakuutus sekä kustannetaan tarvittavat suojavarusteet tilakäyntejä varten. Eläinsuojeluvalvojien tulisi näyttää esimerkillistä mallia, kuinka tilalla toimitaan, ja suojavarusteet on olennainen osa sitä. Lääninhallitus tai Evira ei tarjoa valvojilleen suojavarusteita, vaikka edellyttävätkin niiden käyttöä.

Eviran järjestämältä kurssilta tuskin monikaan on halukas hakemaan läänineläinsuojeluvalvojaksi tarjotuilla ”työsuhde-eduilla”. Se mitä kurssilta jäi erityisesti mieleen, on Evirankin myöntämä tieto siitä, että eläinsuojeluvalvonta on Suomessa lapsenkengissä, eikä kentällä työskenteleviä valvojia ole riittävästi. Myöskään säädöksiä eläinsuojeluvalvojan työn korvaamisesta ei ole olemassa.

Edellä mainittujen seikkojen perusteella voimme asettaa Maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttilan luottamuksen Eviran eläinsuojeluvalvontaan vähintäänkin kyseenalaiseksi.

Ilmastokriisi ja sianliha

Kukaan tuskin haluaa, että hänen lautasellaan nököttää maailmanloppu. Se ei ole vetävä mainoslause kauppojen sisäänostotuotteelle. Mitä muutakaan voin sanoa, kun mietin kinkkua?

Jos syön kinkkua, syön välillisesti myös trooppista metsää. Ja ajan oloon myös esimerkiksi koralliriuttoja. Ja työnnän myös ilmastopakolaiset liikkeelle.

Tropiikin luonnonmetsät kaadetaan valtavien rehuplantaasien tieltä. Forssalaisen sikalan asukkaat nauttivat joka päivä soijaa, joka on hyvin todennäköisesti kotoisin Etelä-Amerikasta. Sitä soijaa kuluu lihan kasvattamiseen monta kertaa enemmän kuin tofuun.

Metsien kaataminen, rehun viljely yleensä ja sikalahallien lämmittäminen aiheuttavat kaikki kasvihuonekaasupäästöjä. MTT:n laskelmien mukaan suomalaisen sianlihakilon tuottamisessa kuluu noin‭ ‬13-kertaa enemmän energiaa kuin proteiinipitoisten papujen tuotannossa.‭

Näin ei voi jatkua. Tällainen kerskatuotanto ja -kulutus on meille kaikille hyvin vaarallista, paljon vaarallisempaa kuin konsanaan tupakanpoltto. Ja se on myös aikamoista ilmastokolonialismia: muistetaanpa, että Etelän asukkat tulevat eniten kärsimään ilmastonmuutoksesta, jos ylipäänsä pysyvät hengissä.

Jos haluamme ratkaista ilmastokriisin, on meidän saatava kasvihuonekaasupäästöt nopeasti nollaan. Päästöjä on vähennettävä ihan oikeasti, eikä vain leikisti. 2000-luvun maailmassa ei voida jatkaa sellaisten asioiden tekemistä, jotka tuhlaavat energiaa.

Ilmastosopimuksissa pitää lukea, että esimerkiksi sianlihan tuotanto lopetetaan. Kasvisten syömisen opettelu sujui minullakin melko vaivattomasti. Se on taatusti paljon helpompaa kuin toisen elinkelpoisen planeetan
etsiminen.


Viljelijä- ja ympäristöjärjestöjen toteuttama dokumentti Etelä-Amerikan soijantuotannosta (10 min):
YouTube - Killing fields: the true cost of Europe's cheap meat
www.youtube.com/watch?v=McX2pgSFtzs

Raportti Turusta

Turussa on viikon aikana pidetty pöytää kävelykadulla muutama tunti joka päivä, ja lauantaina järjestettiin myös pienmuotoinen mielenosoitus. Sen lisäksi siltoihin on kiinnitetty banderolleja, yhteensä 8 kpl, mikä herätti myös Turun Sanomien kiinnostusta: TS 11.12.

Putte-possun kuolinpäivä

Viime päivinä mediassa on hälisty isoin kirjaimin sikojen kurjasta kohtelusta: ryhmä eläinaktivisteja tunkeutui joukkoon suomalaisia sikaloita dokumentoimaan eläinten arkea, heidän kuvaamansa videot on julkaistu osoitteessa www.sikatehtaat.fi.

Muiden kiireiden vuoksi pääsen liittymään tähän polemiikkiin hiukan jälkijunassa. Videoiden sisältämä kuvamateriaali on kuitenkin niin pöyristyttävää, ettei sitä voi jättää huomiotta. Vaikka olenkin itse vegetaristina ollut jo pitkään kiinnostunut eläinten oikeuksista, niin minulle tuli silti ikävänä yllätyksenä, että nykypäivän Suomessakin asiat voivat olla näin pahasti retuperällä. Olen tähän asti pitänyt Suomea jonkinlaisena sivistysvaltiona ja kuvitellut, että tuotantoeläimet saisivat täällä edes säällistä kohtelua.

Olen nähtävästi ollut väärässä.

Videoissa esitellään 32 suomalaista sikalaa. Panoraama on apea: omissa ulosteissaan makailevia sikoja, osa puserrettuna niin ahtaisiin karsinoihin, etteivät possuraasut mahdu käytännössä liikkumaan lainkaan. Ja nuo olivat vasta hyvät uutiset. Osalla eläimistä on lisäksi isoja haavoja, irtipurtuja saparoita, valtavia epämuodostumia, murtuneita jalkoja. Jätösten seassa, toisten sikojen jaloissa lojuu halvaantuneita ja kuolleita – jo osittain mädäntyneitä – eläimiä.

Kuvamateriaalia on tietysti kerätty laittomin keinoin: aktivistit ovat menneet sikaloihin kameroidensa kanssa ilman lupaa. Tätä voidaan tietysti paheksua – ja samaan hengenvetoon yskäistä, että nämä videot ovat varmaankin vain yksittäistapauksia äärimmäisestä päästä. 32 yksittäistapausta… Yksikin olisi liikaa! On varmasti paljon sikaloita, joissa hommat ja eläimet hoidetaan hyvin, mutta todennäköisesti näitä ikäviäkin esimerkkejä löytyisi vielä lisää.

Videoiden julkaisuajankohta ei varmaankaan ole mikään sattuma: joulu lähestyy ja pian kelpo väki nostaa taas kinkkuja juhlapöytiin. Raporttien näkeminen ei totisesti herauttanut vettä ainakaan omalle kielelleni. Kysymys, jota tähän aikaan vuodesta kannattaisi miettiä: onko se joulukinkku tosiaan ihan pakollinen juttu?

Jos vastaus on kyllä, niin siinä tapauksessa kehoittaisin ottamaan oikeasti selvää siitä, mistä kinkku on peräisin. En epäile sitä, etteikö Suomessa ole sellaisiakin sikatiloja, joissa eläimiä käsitellään niitä kunnioittavalla tavalla. Jos kinkkua on pakko syödä, niin suosikaa tällaisia tiloja – älkää ostako sikaa säkissä. Sen hinta voi nimittäin olla jotain ihan muuta kuin mitä hintalapussa lukee.

Itse suosittelen kuitenkin kasvissyöntiä.

Anssi Kela

http://www.anssikela.com/

Kuvauksiin osallistuneen ajatuksia

Eläinoikeustyö on mielestäni tärkeää, vaikkakin ajoittain puuduttavaa työtä. Mielenosoituksissa seisomalla kerää tavallisesti lähinnä haistatteluja ja "tekisit jotain kunnollista" -kommentteja. Monet eivät usko, millaista eläintuotannon todellisuus on, sillä "meillä Suomessahan on kaikki niin hyvin". He pitävät aktivistien toimintaa naurettavana ja tekevät välinpitämättömyydellään hallaa ennen kaikkea eläimille.

Esimerkiksi tehotuotanto.net -kampanjan ja Ruotsin hiljattaisen sikalakampanjan seurauksena yhä useammat ovat ottaneet huolenaiheekseen eläinten hyvinvoinnin. Tällaisten paljastusten jälkeen aktivistikin tuntee onnistuneensa, kun ihmiset tulevat kiittelemään ja kertomaan ryhtyneensä kasvissyöjiksi. Meillä kaikilla on oikeus ja velvollisuus tietää, miltä eläintuotanto näyttää muuallakin kuin mainosten idyllisissä maalaismaisemissa!

Olen itsekin joskus uskonut kuvaan laitumella kirmaavista lehmistä ja päivää paistattelevista porsaista. Ymmärrettyäni asioiden todellisen laidan, en voinut enää olla tekemättä mitään, vaan halusin saada muutkin näkemään tuotantolaitosten sisälle. Kuvaamisessa ei pelottanut kiinnijääminen, koska mielestäni asia on niin tärkeä, että olin valmis ottamaan sen riskin. Jos en uskoisi asiaan, olisin ehkä miettinyt enemmän mahdollisia seurauksia sosiaaliseen elämääni tai opiskeluun, mutta tässä tilanteessa ne tuntuivat aika vähäpätöisiltä. Vähän jännitti itse toteutus, sillä en ollut aiemmin käynyt sikalassa, enkä osallistunut vastaavaan projektiin.

Nähtyäni "sikatehtaita" omin silmin, karisivat loputkin epäilysteni rippeet toiminnan tarpeellisuudesta ja oikeutuksesta. Päällimmäiseksi mieleeni ovat jääneet kohtaamani kuolleet ja kuolevat siat, kaltereista lähtevä meteli, likaisuus ja haju. Toivon että kuvamateriaalin kautta yhä useammalle välittyy, ettei kyse ole vain siitä, noudattavatko tuottajat lakia, vaan siitä ettei minkään lain turvin tulisi olla oikeutettua pitää eläimiä tällaisissa oloissa ja kohdella pelkkinä tuotantovälineinä.

Sikatilallisen poika kasvoi aktivistiksi

Lähes aina sanotaan, että aktivistit ovat kaupunkilaisia, jotka ovat vieraantuneet luonnosta. Itse olen kuitenkin sikatilalla varttunut aktivisti.

Sikalamme oli ehkä 1980-luvulla poikkeus, sillä pieni osa sioista pääsi kesäisin ulos. Se oli mukavaa, silloin pystyi näkemään sikojen todellisen luonteen. Tehotuotanto näkyi varsinkin talviolosuhteissa: syksyn tullen myös laitumelle päässeet emakot tungettiin kääntymisen estäviin häkkeihin.

Lapsena en osannut nähdä mitään pahaa siinä, että sikoja pidettiin ahtaissa oloissa. Sen sijaan minua ahdisti se, että sikoja hakattiin kun niiden haluttiin kulkevan tiettyyn suuntaan. Muistan kerran maanneeni kauan yhden sairaan emakon vieressä ja toivoin sen parantuvan.

Lapsuusajasta on jäänyt mieleen sikojen nopea oppimiskyky. Pienet porsaat esimerkiksi oivalsivat todella nopeasti juomalaitteen käytön ja opettivat taidon lajitovereilleen. Kun karsinaan meni porsaiden seuraksi, ne innostuivat iloisina näykkimään ja kiusaamaan tulijaa.

Koirakin ryhtyi usein leikkiin porsaiden kanssa, ja niiden kisailua oli hauska seurata. Pikkupoikana en osannut kyseenlaistaa sitä, että koira sai temmeltää vapaana ja nukkua sängyssä, mutta siat joutuivat lojumaan ahtaissa karsinoissaan. Toisinaan sairas porsas kyllä tuotiin eteiseen ja sitä ruokittiin tuttipullolla. Nykyisin ne jätetään karsinoihinsa kitumaan ja kuolemaan.

Mieleni järkkyi joka kerta, kun Lihakunnan teurasauto kurvasi pihaan. Katsoin itkien, kun siat pakotettiin potkimalla ja hakkaamalla nousemaan autoon. Tuolloin en vielä osannut yhdistää teurasauton vierailua ja lihansyöntiä. Onneksi myöhemmin ymmärsin. Olisin voinut jatkaa isäni jalanjäljissä, mutta päätin kulkea päinvastaiseen suuntaan, eläimiä ja luontoa kunnioittaen. Sikala rapistuu kotitalomme pihalla, ja kärsimyksestä muistuttaa ainoastaan ruostuneet kalterirakenteet.

Toimintaa!

Wouwouwou! Heti keskiviikkoisen A-Studion jälkeen joka puolella Helsinkiä oli eläinoikeustoimintaa. Kalasatamaan, Hakaniemeen, Kallioon, Töölöön, Eiraan, Punavuoreen, Kamppiin, Keskustaan, Kulosaareen, Herttoniemeen, Pasilaan, Itäkeskukseen, Pitäjänmäkeen ja Kumpulaan on levitetty tehotuotantojulisteita ja -tarroja.

Torstain toiminta alkoi aamuliikennettä koristavilla sikaloiden oloja esittelevillä isoilla banderolleilla. Banderolleja oli ainakin Helsingin sisääntuloväylillä, kuten Sörnäisten rantatiellä, Itä- ja Länsiväylällä ja Mäkelänkadulla. Lentolehtisiä on jaettu aamun kiireisillä metroreiteillä ja tarroja levitetty. Metroihin on myös ripustettu muovisia possuja muistuttamaan www.sikatehtaat.fi -nettiosoitteesta. Kolmen sepän patsaalla pidettiin pöytää klo 13.-19.00. Pöydänpidossa näytettiin sikalavideoita, jaettiin lentolehtisiä ja pipareita sekä maistatettiin kasviskinkkua. Joulupöydän kasvisvaihtoehto sai erinomaisen vastaanoton. Aktivistit olivat pukeutuneet Oikeutta Eläimille -yhdistyksen uusiin hienoihin paitoihin ja pöydänpidossa oli mukana myös iso banderolli. Myös Narinkantorilla jaettiin lentolehtisiä isojen banderollien kera.

Perjantaina Helsingin rautatieaseman edessä pidettiin Oikeutta Eläimille -yhdistyksen infopöytää aamuvarhasesta saakka, näytettiin videotykillä sikojen karmaisevia oloja ja jaettiin lentolehtisiä. Ihmiset ovat suhtautuneet eläinoikeustoimintaan todella positiivisesti ja osoittaneet kauhistuksensa sikojen olosuhteista. Ihmiset ovat vihaisia siitä, että tällaista voidaan tehdä Suomessa. Monet ovat myös ilmoittaneet ryhtyvänsä nyt kasvissyöjiksi!

Myös perjantaina on kiinnitetty banderolleja Helsingin sisääntulovälille ja Sörnäisiin. Samat kuviot jatkuivat iltapäivällä.

Tampereella sikatehtaat.fi -kampanja polkaistiin vauhdilla käyntiin. Kampanjajulisteita ja -tarroja levitettiin ympäri kaupunkia heti A-studion jälkeen. Lisäksi sikatehtaat.fi -sivustolle ohjaavia banderolleja kiinnitettiin näkyville paikoille, kuten vilkasliikenteisten autoteiden yläpuolella oleville silloille. Banderollit pysyivät paikoillaan koko päivän monissa paikoissa.

Torstaina keskustassa kampanjoitiin monta tuntia. Jaoimme tietoa ja keräsimme allekirjoituksia vetoomukseen. Infopöytämme vieressä komeili myös hieno uusi banderolli. Meitä lähestyi valtava määrä eläinten oloista järkyttyneitä ihmisiä, jotka olivat katsoneet A-studion tai kuulleet kampanjasta muista tiedotusvälineistä. Olivatpa jotkut jopa bonganneet bussipysäkille liimatun tarran. Jaossa ollut joulureseptivihkonen oli niin suosittu, että niitä piti tilata lisää, ja moni ilmoitti jättävänsä kinkun joulupöydästä pois. Sikojen oloihin kantaa ottavia rintamerkkejäkin kyseltiin. Kampanjaa - etenkin tuotantotiloilla käyneitä kuvaajia - kiiteltiin tärkeästä työstä, ja maatalousministeri Sirkka-Liisa Anttilan käytös sai moitteita

Missä mennään Anttila?

"Suomalaisilla on oikeus tietää, että Suomessa eläimiä pidetään hyvin", sanoi maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila syystalvella 2007 kuultuaan, että hänen tyttärensä sikalaa oli käyty salaa kuvaamassa. Anttila oli itse sikalan entinen omistaja ja siinä mielessä hänellä oli myös oma sika ojassa vakuuttaessaan eläintuotannon ongelmattomuutta. Ennen kaikkea Anttila halusi kuitenkin vaikuttaa kuluttajiin, jotteivät nämä lakkaisi ostamasta muutenkin vaikeuksissa olevien maaseudun tuotantolaitosten lihaksia.

Ironista kyllä, usein lihaksiaan laitetaan mainostamaan eläimet itse. Niinpä mainoksissa niityillä tepastelevat iloisesti röhkivät puhtoiset possut tai onnelliset tipuset. Eikä mikään ihme, sillä todellinen kuva sikalasta tuskin toimii kaupankäyntiä edistävästi. On sekä lihatalojen, Keskusta-puolueen että eläintuottajienkin intresseissä luoda kuvaa possunpunaisesta maaseudusta, missä kaikki on hyvin. Kuluttajat eivät halua kuulla, että sikalassa on satoja eläimiä, joista aina suuri osa kuolee tilanahtauteen, että naapurin saparo järsitään tekemisen puutteessa ja ettei emmakko pääse kääntymään silloin, kun sillä on porsaita.

Tuskin maaseudun arki naurattaa eläintuottajiakaan, mutta kaiketi tehotuotannon olosuhteista on tullut normaaliutta noin 30-40 vuoden aikana, kun tehotuotanto on Suomeen tullut. Järsityissä saparoissa ja karsinoihinsa kuolleissa sioissa ei nähdä mitään outoa. Lihatalojen intresseissä on tuottaa mahdollisimman paljon voittoa, jolloin niitä kiinnostaa lähinnä se mikä myy. Ja Keskusta-puolue? No, yhä kaupunkilaisemmaksi muuttuva Keskusta-puolue on kuulemma maaseudun asialla, mutta millaisen maaseudun, kysynpä vaan.

Jokainen haluaisi sulkea silmänsä näiltä uusilta videoilta, joissa sianraadot mätänevät karsinoihinsa. Kuvat ovat suoraan kytköksissä siihen, mitä ruokalautasillamme on, eikä omia tottumuksia ole aina helppo muuttaa. Silti eläimet ovat juuri meidän vastuullamme, jokaisen tavallisen ihmisen. Jokaisen vastuulla on, mitä lautaselleen ostaa ja suuhunsa laittaa. Velvollisuutemme on tietää, millainen asema eläimillä yhteiskunnassamme on ja pyrkiä muuttamaan tilanne sellaiseksi, ettei meidän tarvitse sulkea silmiämme. Että eläinten todelliset olot ja asema ovat sellaiset, ettei kuvia tarvitse värittää possunpunaisiksi.

Vuoden 2007 tehotuotantovideoiden jälkeen sen enempää Anttila kuin kukaan muukaan valtion virallinen edustaja ei luvannut mitään muutoksia eläinten olosuhteisiin. Eviran mukaan vuoden 2007 videoissa näkyi tehotuotannon arkipäivä ja kaikki asiat suomalaisilla tehoeläintiloilla olivat keskimääräisen hyvin. Pahoin pelkään, että myös nämä kolmekymmentä nyt kuvattua sikalaa kertovat tehotuotettujen eläinten arkipäivästä 2009. Mitään hyvää siinä ei kuitenkaan ole.

Ja niin, jotain kuitenkin muuttui: Anttilan sikatilalle on tullut hälytysjärjestelmä yöllisten vierailijoiden varalle. Lieneekö siellä sittenkin jotain salattavaa?

Persoonalliset porsaat

Pienempänä sikalassa käynti oli hauskaa: oli mukavaa ottaa pieniä possuja syliin. Sitten naurettiin, kun porsas pissasi takille.

Isompana huomasin, ettei ole oikein, ettei sika mahdu edes kääntymään ympäri. Kun enemmän tutkin asioita, tajusin, että sika on apaattinen istuessaan, vaikka se onnelliselta näyttäisikin. Sen sijaan onnellinen sika on puuhakas ja tonkii maata kärsällään.

Tehotuotantotiloilla ei ole mitään tongittavaa. Betonilattiaan kun ei kärsä uppoa. Kuiviketta pitää lain mukaan olla, ellei lietelantasysteemi sitä estä. Kas kummaa, kun niin monella sattuu olemaan sellainen sontasysteemi, ettei sioille tarvitse laittaa kuiviketta.

Isompana sikalassa käynti pysäytti niin, että päätin olla syömättä sikoja. Sitä päätöstä en ole katunut päivääkään. Kafkan sanoja mukaillen: Nyt voin katsoa eläimiä levollisin mielin, sillä omatuntoni ei enää kolkuta.

Tai ei levollisin mielin voi tietenkään katsoa eläimiä, jotka kärsivät.

Kävin kerran sikalassa, jossa tilalliset valittivat, että siat ovat tylsiä eläimiä. Itselläni on täysin päinvastaisia kokemuksia. Syynä onkin, että olen nähnyt sikoja ulkona todella suuressa aitauksessa: siellä ne mennä röhnöttivät pitkin päivää pysähtymättä lainkaan. Oli niin mukavaa tutkia ja tonkia pitkin pihaa ja välillä kellahtaa mutakylpyyn. Eikä sikoja odottanut tappotuomio.

Nämä ison sikalan omistajat eivät varmaan ikinä olleet nähneet sikaa paikassa, jossa olisi tilaa enemmän kuin neliömetri sikaa kohden. Kai kuka tahansa on tylsä, jos ei ole tilaa tehdä mitään? Jos sikoja pitää pienissä tiloissa, joissa ne vaikuttavat tylsiltä, ehkä tyhmiltäkin, niin on helppoa sulkea silmänsä kärsimyksiltä: purruilta hänniltä, kalterin jäytämiseltä, apatialta. Lopuksi nämä tylsät eläimet on helppo viskata teuraaksi.

Jos sen sijaan antaa sioille mahdollisuuden tuoda esiin persoonalliset piirteensä, on vaikeampi kohdella sikoja kaltoin ja heittää ne teuraaksi. Ja mikä tärkeintä, silloin on vaikeampi pistellä näitä puuhakkaita ja ihania eläimiä poskeensa.

Hur kunde vi göra så här mot djuren?

I mitt gymnasium fanns en historielärare som var mycket uppskattad av eleverna på grund av sin förmåga att levandegöra historien med olika, ofta rätt originella metoder. Något jag minns särskilt väl är det sätt han valde att åskådliggöra slaveriets grymheter på: utan närmare introduktion av ämnet bad han oss flytta pulpeterna och stolarna till ett hörn av klassrummet, och sedan sätta oss på golvet enligt hans anvisningar. Det blev trångt, väldigt trångt, och jag kände mig illa till mods. Efter en stund fick vi återvända till våra platser, och vi informerades om att slavarna som fraktades över Atlanten hade haft just så här mycket utrymme till sitt förfogande, under de 1-2 månader som resan tog.

Jag är inte en särskilt känslig eller empatisk person, men minuterna jag tillbringade inträngd mellan mina skolkompisar på golvet fick mig, och säkert också alla andra, att konfronteras med en viktig fråga: hur kunde man göra så här mot människor? Det verkade fullständigt obegripligt.

Då jag bekantade mig med materialet från grisfarmerna och översatte texter om köttproduktionen försökte jag ibland leva mig in i grisarnas situation. Jag föreställde mig hur det skulle vara att tvingas leva på en yta vars storlek motsvarar ett tidningsuppslag. Jag funderade på hur väl jag skulle klara av att inte få vända på mig under flera veckor, eller leva i en extremt smutsig miljö, omgiven av flugor och döda artfränder. Frågan jag ställde mig var: hur kan någon vilja göra något sådant mot en levande, kännande, intelligent varelse?

Jag har nu själv jobbat som lärarvikarie ibland, och jag ser fram emot den dag då jag kan be mina elever ställa sig på en uppslagen tidning för att sedan berätta om massproduktionen av djur som var vanligt förekommande ännu i början av vårt sekel. Jag ser fram emot att kunna ställa frågan hur kunde vi göra så här mot djuren?

Kirje äidille - näin minusta tuli eläinoikeusaktivisti

Äiti, ajattelin kertoa sinulle. Olet aina ihmetellyt, miksi aloin tehdä näitä asioita. Menin mielenosoituksiin, jaoin lentolehtisiä, lakkasin syömästä eläimiä, aloin pitää etiikkaa ensimmäisenä ohjenuoranani, vaikka se olikin usein ristiriidassa lakien kanssa. Pelkäsit, että joudun väärille poluille, että ajaudun joidenkin vaarallisten ihmisten seuraan, ettei minusta tule koskaan yhteiskuntakelpoinen. Kyllä minullekin eläinaktivistit ensin näyttäytyivät hurjana joukkona: he olivat niin valmiita asettumaan vastakkain yleisesti hyväksyttyjen asioiden kanssa puolustaessaan eläimiä. Ehkä kuitenkin juuri se sai minut niin vakuuttuneeksi, että tätä minäkin haluan tehdä, toimia eläinten puolesta. He olivat minulle ensimmäiset rohkeat ihmiset, jotka todella elivät niin kuin ajattelivat. Enää en minäkään halua vain sokeasti seurata yhteiskunnan normeja ja valita asioita joita kuuluu valita. Olen nähnyt miten eläimiä pidetään, enkä voi enää sulkea silmiäni.

Suurin osa länsimaisesta historiasta vakuuttaa ihmisen olevan luomakunnan huipulla, ja muiden eläinten tulevan vasta tämän jälkeen. Haluamme kai ajatella, että muut eläimet ovat ihmistä varten. Mitä enemmän olen eläinetiikkaa ja ylipäätään arvojemme perustaa tutkinut, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut, ettei ole mitään syytä nostaa ihmistä kaiken muun yläpuolelle. Nykyisin se on vain keino hyväksyttää tehotuotantotilat, jossa eläimet viruvat omien ulosteidensa keskellä järsien lajitoveriltaan häntää tekemisen puutteessa. Haluan, että eläinkuva yhteiskunnassamme muuttuu ja että eläin ei enää ole väline, tavara tai ruoka.

Yhteiskuntakelpoisuus on minulle toissijaista, jos voin omalla toiminnallani tuoda esiin sen, kuinka sokeiksi olemme tulleet, kun ajattelemme tehotuotannon olevan normaalia. Ettäkö olisi normaalia, että eläimiä sairastuu ja kuolee valtavia määriä, että saparot purraan poikki, että kuolleet eläimet mätänevät vielä elossa kitkuttavien lajitoveriensa vierellä? Ei siinä ole mitään normaalia, mikään ei voisi olla sialle epänormaalimpaa. Meidän on aika tunnustaa törkeä käytöksemme muita eläimiä kohtaan ja muistaa mistä muoviin käärityt lihakset tulevat kauppojen hyllyille.

Muistatko äiti, kun juoksin lapsena itkien luoksesi: naapurin pojat nyppivät hyönteisiltä siipiä. Lohdutit minua ja sanoit, ettei eläimille saa olla julma. Äiti, minusta ne ihmiset, jotka kuvaavat sikaloissa, jotka puhuvat mediassa eläinten puolesta ja pistävät itsensä likoon jokapäiväisessä elämässään, ovat rohkeita. Minulle eläimet eivät ole ruokaa. En halua vain katsoa vierestä, kun yhteiskuntamme hiljaa hyväksyy eläinten kärsimyksen. Äiti katso näitä videoita ja lohduta minua nyt, ettei eläimille saa olla julma.