Sikatilallisen poika kasvoi aktivistiksi

Lähes aina sanotaan, että aktivistit ovat kaupunkilaisia, jotka ovat vieraantuneet luonnosta. Itse olen kuitenkin sikatilalla varttunut aktivisti.

Sikalamme oli ehkä 1980-luvulla poikkeus, sillä pieni osa sioista pääsi kesäisin ulos. Se oli mukavaa, silloin pystyi näkemään sikojen todellisen luonteen. Tehotuotanto näkyi varsinkin talviolosuhteissa: syksyn tullen myös laitumelle päässeet emakot tungettiin kääntymisen estäviin häkkeihin.

Lapsena en osannut nähdä mitään pahaa siinä, että sikoja pidettiin ahtaissa oloissa. Sen sijaan minua ahdisti se, että sikoja hakattiin kun niiden haluttiin kulkevan tiettyyn suuntaan. Muistan kerran maanneeni kauan yhden sairaan emakon vieressä ja toivoin sen parantuvan.

Lapsuusajasta on jäänyt mieleen sikojen nopea oppimiskyky. Pienet porsaat esimerkiksi oivalsivat todella nopeasti juomalaitteen käytön ja opettivat taidon lajitovereilleen. Kun karsinaan meni porsaiden seuraksi, ne innostuivat iloisina näykkimään ja kiusaamaan tulijaa.

Koirakin ryhtyi usein leikkiin porsaiden kanssa, ja niiden kisailua oli hauska seurata. Pikkupoikana en osannut kyseenlaistaa sitä, että koira sai temmeltää vapaana ja nukkua sängyssä, mutta siat joutuivat lojumaan ahtaissa karsinoissaan. Toisinaan sairas porsas kyllä tuotiin eteiseen ja sitä ruokittiin tuttipullolla. Nykyisin ne jätetään karsinoihinsa kitumaan ja kuolemaan.

Mieleni järkkyi joka kerta, kun Lihakunnan teurasauto kurvasi pihaan. Katsoin itkien, kun siat pakotettiin potkimalla ja hakkaamalla nousemaan autoon. Tuolloin en vielä osannut yhdistää teurasauton vierailua ja lihansyöntiä. Onneksi myöhemmin ymmärsin. Olisin voinut jatkaa isäni jalanjäljissä, mutta päätin kulkea päinvastaiseen suuntaan, eläimiä ja luontoa kunnioittaen. Sikala rapistuu kotitalomme pihalla, ja kärsimyksestä muistuttaa ainoastaan ruostuneet kalterirakenteet.